Synnytyspelko

En oo aiemmin tätä asiaa avannut kuin joidenkin postausten yhteydessä. Tällä kertaa ajattelin tehdä aiheesta ihan oman postauksen, onhan tämä kuitenkin jossain vaiheessa käytävä läpi ja ruettava työstämään omaa mieltä, että synnytyksestä selviää.

Mimiä kun odotin, en juurikaan pelännyt. En tiennyt mitä on edessä, jokainen synnytys menee eritavalla, voi mennä hyvin tai huonosti. En siis osannut etukäteen vatvoa asiaa. Olin luottavainen synnytyksen suhteen. Mutta kun asiat eivät menneetkään ihan odotetulla tavalla josta voit lukea lisääTÄSTÄ  , jonka vuoksi pelko sai vallan. Jo synnytyshuoneessa huusin etten aio synnyttää enää ikinä, pelkäsin jossain vaiheessa että vauva kuolee, se pelko oli todellinen. Enkä halua kokea sitä tunnetta ikinä, vaikka Mimillä kaikki olikin hyvin ja syke laski vain hiukan, eikä hän kärsinyt hapenpuutteesta. Silti pitkään synnytyskanavassa jumissa olo aiheutti mulle valtavat traumat ja pelkotilat. 

Lisäksi vielä monen viikon tuska synnytyksen jälkeen, kun ei voinut istua.. tikit repes joka kerralla, kun nousi ylös. Vessassa ei kyenny käymään, ku kirveli niin paljon. jne.

Tällä hetkellä en halua edes ajatella koko tulevaa synnytystä, olen miettinyt sectiotakin, mutta se pelottaa vielä enemmän. Koko synnytysaihe tuntuu olevan mulle tabu, työnnän sen aina vain pois mielestä. Mutta silti ymmärrän, että ellen tätä asiaa käsittele niin se pelko joka tulee synnytyshetkellä voi olla täysin hallitsematon paniikki, joka voi aiheuttaa suurtakin vahinkoa. Ehken uskalla ponnistaa? En uskaltanut sitä Mimistäkään, saati nyt kun tiedän kuinka pahasti siinä oikeasti voi käydä. Supistukset kyllä kestän, se on vain kipua, se ei riko mitään. Mutta ponnistamisvaihe on se, joka on se traumaattisin, sitä pelkään. 

Aina jos näen synnytyksen esimerkiksi tv-ohjelmassa, niin paniikki valtaa mieleni. Tulee pakokauhu, pakokauhu josta ei meinaa päästä pois...sitten lopulta saan työnnettyä synnytysmietteet sivuun ja ajateltua, että onhan siihen vielä noin 20 viikkoa aikaa; kyllä tää tästä! Mutta entä sitten kun se on oikeasti edessä? Mitä sitten teen, kun en voi asiaa enää työntää pois mielestäni?

Tuska on sen verran unohtunut viime vuodelta, että uskalsin ajatella toista raskautta. Mutta nyt kun raskaus etenee, ne muistot palaa väkisinkin mieleen. Haluaisin vaan taas olla se tiedoton ensisynnyttäjä, joka ei tiedä vielä synnytystuskista mitään, saisi mennä vain sillä periaatteella että mitä tulee eteen. Nyt tiedän liikaa. Joten sanon teille hyvät ensisynnyttäjät vinkin, älkää lukeko synnytyskertomuksia. Valmistautukaa synnytykseen, mutta älkää etukäteen lukeko niitä karmeimpia kokemuksia. Jokaisen synnytys on erilainen. Ja tiedän itsekkin sen, että tämä seuraava synnytys voi olla vaikka helppo.. ja mikään ei mene pieleen. Mutta entä jos menee? 

Mulla on ihan järkyttäviä kauhukuvia mielessä, joista en edes halua sen kummemmin avautua, koska tätä tosiaan saattaa lukea myös ekaa kertaa synnyttämään menevä. Mutta synnyttäneet varmasti tietää mitä tarkoitan. 

Neuvolassa olen maininnut pelostani, ja siellä on sanottu että jos pelko menee kauheaksi niin herkästi lähetetään pelkopolille. Mutta näen asian niin että en usko siitä olevan hyötyä. En usko, että puhuminen poistaa tätä pelkoa. Tiedän jo itsekkin, että on mahdollista saaha kivunlievitystä, puhua peloistaan ja luottoa henkilökuntaan puhumalla. Mutta siitä ei ole kyse, luotan 110% Oulun sairaalan henkilökuntaan, kätilöt siellä olivat mahtavia ja kuuntelivat toiveeni, kipulääkitystä sain heti kun tarvitsin jne. Se perimmäinen pelko ei lähde puhumalla.