Luin juuri jutun LINKKI, jossa puhuttiin univajeesta. Kuinka se, ettei ihmisen anneta nukkua on maailman vanhimpia kidutuskeinoja, kuinka nukkumattomuus saa ihmisen muuttumaan täysin erilaiseksi kuin hän normaalisti olisi. Olen toki tiennyt tämän aiemminkin, mutta nyt kun koen sitä itse niin aihe tuntuu enemmän sydäntä lähellä olevalta.
Meillä on valitettavasti koettu monta jutussa kuvailtua juttua. Mä haluisin lasten mentyä nukkumaan tuijottaa vain passiivisesti älypuhelinta, selata sitä tekemättä mitään järkevää, iltasanomia, facebookkia, blogeja aivot narikassa. Aivotoiminta on sillä hetkellä täysin jossain muualla, aivoissa ei virtaa mikään muu ku se, että väsyttää. Kokoajan, jatkuvasti. Aamuisin en yleensä herää kovinkaan virkeänä, koska yöunisaldo on saattanut jäädä alle kuuteen tuntiin ja sekin kolmessa eri pätkässä, pahimpina öinä joudun ramppaamaan myös Mimin luona, kun tyttö näkee unia. Aloitin tämän postauksen, kun Ennin unet olivat vielä erittäin rikkonaiset, nyt meillä on jonkinaikaa nukuttu hieman paremmin ja toivon, että tästä lähtien alkaisi taas seesteisempi kausi.
Parisuhde on kovilla jos ei nuku. Tulee tiuskittua toiselle, oltua vihainen ilman syytä, oltua passiivinen tai muuten vain ei kiinnosta. Joskus on iltoja, kun ei puhuta kumpikaan toisillemme mitään tuijotetaan vain eteen telkkaria tai nettiä, koska kumpikaan ei jaksa.
Uni, se on ihmisen tärkein asia. Mä olen ollut kova nukkumaan, olen nukkunut aiemmin kahdentoistatunnin unia kevyesti, lapsena nukuin kaikki automatkat vielä 10 vuotiaana ja yöunille kävin aina kuitenkin samaan aikaan, rakastan nukkumista. Tiedättekö mitä tapahtuu, kun ihmiseltä joka tarvitsee paljon unta viedään se mahdollisuus?
Välillä on päiviä, kun ei jaksaisi tehdä mitään, väsyttää, masentaa, uuvuttaa. Linkissä oli kuitenkin yksi suuri pointti, joka jokaisen pienen lapsen, etenkin useamman sellaisen tulisi muistaa ; UNIVAJE tekee ihmisestä kärttyisän, eroja syntyy eniten pikkulapsiaikana. Joten koittakaa uskoa siihen, että olette samassa veneessä ja se kyllä menee ohi, joskus. Joskus vielä saatte nukkua.
Ja no toki kannattaa myös ajatella mahdollisimman positiivisesti, me tiedämme jokatapauksessa, että elämme tässä yhdessä. Pikkulapsiaika ei kestä ikuisesti ja parisuhteelle jää pian enemmän aikaa. Tiedän, että meidän suhteemme on tarpeeksi vahva kestämään tämän, mutta pelkään että tulisin vahingossa raskaaksi ja alkaisin odottaa kolmatta, koska silloin se voi olla jo aika suuri koetinkivi myös suhteelle.
Lapset ovat yhtäaikaa ihan valtava onni parisuhteelle, mutta samaanaikaan se vaatii toiselta paljon; ymmärrystä, empatiaa, kykyä kuunnella, kykyä kestää vaikeaa tilannetta, lehmänhermoja ja kykyä ymmärtää että väsymys muuttaa ihmistä.
Pikkulapsiajasta haluaisi nauttia kaikkensa, nähdä lastensa ensimmäisen hymyn, kuulla ensimmäisen naurun, nähdä hänen ensimmäistä kertaa ryömivän sinua vastaan, ensiaskeleet, kaikki nämä ovat virstanpylväitä kohti isompaa ihmistä, siitä pienestä avuttomasta kääröstä on kasvamassa ihminen, jolla on oma pieni persoonansa. Mitään näistä asioista ei haluaisi unohtaa, vaikka samaan aikaan toivoo että edes joskus saisi nukutuksi. Asialla on siis kääntöpuolensa. Lapset kasvavat niin nopeasti, että ensimmäiset vuodet voivat olla ohi yhdessä hujauksessa, mutta osaako sitä ajatella äiti joka kantaa huutavaa kääröä viidettä tuntia putkeen? Osaako sitä ajatella isä, joka tekee kaikkensa, että hänen lapsensa ei huutaisi tai ajatteleeko sitä isä joka tulee töistä kotiin ja vastassa on vaimo, jonka silmät ovat kostuneet kyynelistä ja lapsi vain huutaa, sydäntäsärkevää itkua jolle ei tule loppua, vaikka mitä tekisi. Tämä kaikki on niin elävästi mielessä Mimin vauva-ajalta. Se aika oli hujauksessa ohi, mutta sitäkin tiukemmin muistoissa. Vauva-ajasta jäi yhtäaikaa kaunista kuin pelottavaa.
Mielestäni paras neuvo jonka olen kuullut on, että päättäkää yhdessä olla eroamatta esimerkiksi 2-3 ensimmäisen vuoden aikana. Koska mielipide voi muuttua, kun väsymys ei valtaa kaikkea.
Miten sinä selviät rankasta pikkulapsiajasta ja miten hoidatte parisuhdetta, että se kestää univajeesta kärsivät hormoonihirviön? Näkyykö rankka arki ja stressi jotenkin myös miehessäsi? Onko reaktionne tilanteeseen erilainen vai huomaatko teissä jotain samaa?