Luin tänään erään blogikirjoituksen siitä, kun "köyhän lapsella ei ole varaa kesäleireihin." Ja siitä, kuinka häntä harmittaa jakaa opettajana esitteitä heppaleireistä ym koko luokalle, koska hän tietää ettei osalla luokasta ole vara koskaan sellaiseen mennä. Jutussa oli myös se, että toinen lapsi kirjoitti käyneensä kesälomalla vain kaupassa ja olleensa äidin kanssa ja toinen lapsi oli ollut Sri Lankassa pidemmän ajan ja kokenut paljon. No olisiko tämä ensimmäinenkin lapsi voinut tehdä paljon enemmän, jos vain olisi keksitty sitä tekemistä?
Tottakai asia harmittaa, jos lapsi oikein kovasti tahtoisi juuri sinne heppaleirille, mutta vanhemmilla ei sinne ole vain yksinkertaisesti varaa, tällöin toki tilanne on lapsen kannalta hyvin harmillinen. Ja varmasti jokainen lapsi/nuori jossain vaiheessa elämäänsä kadehtii niitä, joilla on varaa käydä jokavuosi pitkillä ulkomaanmatkoilla, mutta se nyt vain on karu totuus, että kaikilla ei siihen aina ole varaa, eikä tarvitsekkaan olla. Onnellinen lapsuus voi olla ilmankin. Ei onnellinen lapsuus synny siitä, että kuinka paljon sinun kesälomasi maksoi.
Mutta siksipä halusinkin kirjoittaa tämän postauksen toisesta vinkkelistä; siitä mitä kaikkea voi tehdä vaikkei rahaa olisikaan ylen määrin. Aina kaikkeen hauskaan ei tarvita älyttömiä rahasummia. Elämyksiä voi saada pienelläkin rahalla tai täysin ilmaiseksi.
Palataanpa omaan lapsuuteeni. Mikä olikaan se paras asia kesäloman alkamisessa? Muistan ne viimeiset koulupäivät ala-asteen ensimmäisiltä luokilta lähtien elävästi, pyöräilin tai kävelin kevättuulessa kotia kohti, tuntien hiuksissani sen vapauden tuulahduksen. Tuntien ilon, joka syntyi kuplivasta jännityksestä ja siitä, että mitä kaikkea tämä vapaus toisikaan tullessaan.
Ei tarvitse herätä aikaisin kouluun, eikä yhtään mihinkään ellei halua, saa vain olla ja nauttia. Tiedostin jo varhain, että se ei tule kestämään loputtomiin, minusta tulee aikuinen ja joudun töihin, enkä enää saa nauttia koko kesän kestävästä vapaasta. Osasin nauttia ihan vain siitä hetkestä, juuri siitä hetkestä minkä se viimeinen koulupäivä antoi. Muistan sulkeneeni silmät ja vain nauttineeni tuulenvireestä kasvoillani ajaessani kotiin, muistan kuinka hyppäsin koulun pihalla pyörän selkään ja jalat oli kevyet kuin ilma, loma on täällä, vihdoinkin! Koko vuoden puurtaminen on takanapäin ja edessä olisi 10 viikkoa aikataulutonta elämää, se jos jokin oli sitä elämää.
Pienemmän lapsen kanssa voi esimerkiksi järjestää leikkipuistokierroksia, joka sekin on jo itsessään suuri elämys lapselle. Tarvitseeko kaiken olla aina niin suurta ja hienoa? Pitääkö lapset totuttaa pienestä saakka siihen, että kaikki täytyy saada tai ei ole arvokas ihminen tai jotenkin "köyhä"? On paljon asioita joita voi tehdä ilmankin sitä paksua kukkaroa. Ei onnellinen elämä vaadi aina ylettömästi rahaa.
En todellakaan kaivannut siihen saumaan sitten enää mitään kesäleirejä, heppaleirejä tai muuta ohjattua toimintaa. Rakastin sitä, että sain vain olla, rakentaa majoja, uida, ulkoilla kavereiden kanssa, juosta metsissä ja etsiä aivan uusia paikkoja, herätä aamuvarhaisella koputtamaan naapurissa asuvan ystäväni ikkunaa, kiipeillä puissa, järjestää piknikkejä läheisille niityille. Ihan vain se, että sain olla ystävieni kanssa, se oli parasta se!
Käytiin toki joka kesä ainakin yhdellä kesälomareissulla, mutta se ei ollut se syy miksi odotin kesää. En ole ennen 16 ikävuotta käynyt koskaan ulkomailla, enkä sitä niin kovin osannut kaivatakkaan. Ei meillä siihen varmaan olisi ollut edes varaa taikka haluakaan, me nautittiin elämästä juuri sellaisena kuin se silloin oli. Ei me lapset osattu kaivata jotain enemmän, kun me osattiin keksiä sitä tekemistä itsekkin. Meillä oli koko elämä edessä ja mielikuvitus rajana.
Nykyään tuntuu, että lapsi täytyy saada yhteiskunnan toimintaan mukaan suurinpiirtein syntymästään saakka. Koko kesäloman täytyy olla harva se viikko leireillä tai muussa ohjatussa toiminnassa tai suurinpiirtein sekoaa eikä ole sitten mitään tekemistä. Mihin katosi se mielikuvitus ja se, että saisi vain olla ja nauttia? Jota ainakin oman ikäluokkani lapsilla riitti mielinmäärin. Ja katoaako se entisestään, kun enää mikään muu tekeminen ei ole arvossaan kuin tuhansia maksavat heppaleirit?
Onko se ainoa oikea asia lapsen lapsuudessa, että jos hänellä ei ole varaa heppaleireille tai monen viikon ulkomaanmatkoille on hänen lapsuutensa ollut suorastaan surkea?
Osaako nykyajan lapsi vain olla? Vai pitääkö aina olla joku valmis suunnitelma, että natiaiset eivät vallan seinille hypi?
Leikkiikö nykyajan lapset enää metsissä? Tekevätkö he majoja? Käyvätkö he kavereidensa kanssa retkillä? Vai onko kaikki kesäloman toiminta ohjattua? Nämä eivät siis ole oletuksia, vaan kysymyksiä. Keskustelkaa. :) Miten teidän perheessä toimitaan? Kuinka usein käytte yhteisillä lomamatkoilla ja mitä teidän kouluikäiset lapset tekevät sillä aikaa, kun itse olette töissä? Osaavatko isommat lapset keksiä mielenkiintoista tekemistä myös itse?
Tähän nyt varmasti vaikuttaa ihan hurjan paljon se, että asuuko kaupungissa vai esikaupunkialueella/maalla. Ja tässä nyt ajatellaan yli 7 vuotiaita lapsia, ei siis ihan näitä pienimpiä.
Kyllä vaan voin todeta, että kun on asunut ikänsä pikkukylässä, jossa tekeminen ei ainakaan lapsena todellakaan loppunut kesken, kunhan vain käytti mielikuvitustaan, niin ei tosiaankaan kaivannut mitään ohjattua toimintaa.
Parasta kesässä oli vapaus! Ja sen, kun muisti, että se vapaus ei ole ikuista. Piti opetella vain nauttimaan juuri siitä hetkestä ja juuri siitä tunteesta, elämän pienistä asioista.
Kerro myös parhaimmat kesämuistosi lapsuudestasi.